Kardinaali Cantalamessa: Eukaristia ja Sana ovat molemmat Elämän leipää

Juho Sankamo

“Minä olen elämän leipä”

Paastopuheessaan paaviin talousväelle kardinaali Cantalamessa pohti Jeesuksen kysymystä opetuslapsilleen: “Kuka minä teidän mielestänne olen?” (Matt. 16:15.) Kardinaali korosti, että jokaisen tulee pohtia omakohtaisesti, kuka Jeesus on minulle. Nyt ei pohdita kirkon tai maailman ongelmia, vaan kysytään, kuka Jeesus on minulle. Tämä henkilökohtainen kysymys ei ole itsekäs. Päinvastoin, tämä on sitä, että “evankelioimme itsemme, niin että voimme evankelioida muita, täytämme itsemme Jeesuksella, jotta voimme sitten puhua siitä ‘rakkauden yltäkylläisyydestä’.” 

Isä Cantalamessa muistutti, että Jeesus käytti itsestään ilmaisua Ego eimi, “minä olen”. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo, että “minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” (Joh. 6:30-35.)

Sanan pöytä ja Eukaristian pöytä

“Me kysymme itseltämme: kuinka ja missä me voimme syödä tuota elämän leipää?”, kardinaali kysyi. Kirkkoisät opettivat, näin Cantalamessa saarnasi, että me syömme tuota elämän leipää kahdessa “paikassa” tai kahdella tavalla: “sakramentissa ja Sanassa, se on, Eukaristiassa ja Kirjoituksissa.”

Kardinaali Cantalamessa totesi, että kirkossa on ollut eri painotuksia tämän asian suhteen. Toiset, kuten Origenes ja Ambrosius, korostivat enemmän Jumalan sanan asemaa elämän leipänä. Toiset, kuten Kyrillos Aleksandrialainen, korostavat eukaristista tulkintaa elämän leivästä. Cantalamessa huomautti, että kukaan ei kuitenkaan poissulkenut toista tulkintaa. “Me puhumme Sanasta ja Eukaristiasta Kristuksen asettamana ‘kahtena pöytänä’.”  

Kardinaali Cantalamessa opetti, että läntisen kristikunnan harmillinen jakautuminen johti siihen, että elämän leivän tulkittiin katolisella puolella entistä enemmän viittaavan eukaristiaan, kun taas Luther korosti voimakkaasti, että elämän leipä on Jumalan sana. Tätä elämän leipää, Lutherin tulkinnassa, jaettiin saarnaamalla, ja se syötiin uskon kautta.

Viime vuosikymmenien ekumeeninen kehitys, näin Cantalamessa saarnasi, on johtanut siihen, että nyt taas voimme uudelleen palata kirkkoisien perinteiseen synteesiin, jossa ymmärretään elämän leivän viittaavaan sekä eukaristiaan että Jumalan sanaan. Cantalamessa korosti, että elämän leipä viittaa Johanneksen evankeliumissa aivan selvästi eukaristian asettamiseen, mutta myös Jumalan sanaan.

Cantalamessa huomautti, että jo kirkon varhaisimpina aikoina, kuten esimerkiksi Justinos Marttyyrin teoksista voimme lukea, käsitettiin, että messuun kuului kaksi hetkeä, Sanan liturgia ja Eukaristinen liturgia. Kardinaali opetti näin: “Tänään me voimme palata, niin kuin sanoin, alkuperäiseen Sanan ja Sakramentin synteesiin.” Kardinaali Cantalamessa myös huomautti, että “Jeesus on ikuisen elämän leipä, ei vain sen vuoksi, mitä hän antaa, vaan myös - ja ennen kaikkea - sen vuoksi, mitä hän on. Sana ja Sakramentti ovat välineitä; eläminen hänessä ja hänen kanssaan on päämäärä.”

Yhteisössä eläminen on suurinta mortifikaatiota eli itsensä kuolettamista

Kardinaali Cantalamessa saarnasi, että me voimme kantaa paljon hedelmää, ja meistä tulee Kristuksen leipä, vain sen kautta, että kiellämme itsemme ja suostumme, nisunjyvän lailla, putoamaan maahan ja kuolemaan. (Joh. 12:24.) Tässä yhteydessä Cantalamessa viittasi Ignatius Marttyyriin, joka antautui villipetojen raadeltavaksi, jotta hänestä voisi tulla puhdas Kristuksen leipä.

Cantalamessa huomautti, että meillä kaikilla on omassa elinympäristössämme petoja, jotka raatelevat meitä - nämä ovat ihmisiä, jotka hyökkäävät meitä vastaan. Cantalamessa lainasi Augustinusta, joka sanoi, että “ihmiset ovat saviastioita, jotka satuttavat toisiaan.” Cantalamessa saarnasi, että “meidän tulee oppia tekemään näistä tilanteista pyhityksen välineitä, eikä tilaisuuksia sydämen kovettumiselle, vihalle ja valituksille!”

Cantalamessa viittasi sanontaan, jonka mukaan “elämä yhteisössä on suurinta mortifikaatiota”, itsensä kuolettamista. Cantalamessa korosti, että yhteiselämä ei tässä koske vain uskonnollisia yhteisöjä, vaan ylipäänsä kaikkia ihmisten yhteiselämän muotoja. Tämä mortifikaatio “saavutetaan kaikkein haastavimmalla tavalla, minun mielestäni, avioliitossa. Meidän pitää olla täynnä ihailua, kun kohtaamme avioliiton, joka on uskollisesti eletty kuolemaan asti.” Cantalamessa totesi, että elämänmittainen avioliitto, kun se toteutetaan uskon hengessä, tulisi arvioida “sankarilliseksi hyveeksi”.

Kardinaali Cantalamessa totesi, että kun kohtaamme vastustusta ja vihaa veljiemme toimesta, omassa hengellisessä kodissamme, näistä tilanteista voi tulla meille, Jumalan armon avulla, mahdollisuuksia puhdistautumiseen ja pyhitykseen. Tällaisissa tilanteissa mortifikaatio voi olla sitä, että emme aina korota itseämme ja pidä kiinni omasta mielipiteestämme ja näkemyksestämme, kun asia ei ole erityisen tärkeä.

Puheensa lopussa kardinaali Cantalamessa painotti, että Jeesuksen juhlalliset “Minä olen” -lausumat sisältävät jumalallisen voiman, ja nyt paaston aikana syvennymme niihin.