Ekumeeninen rukoushetki Pyhän Birgitan Kirkossa Roomassa keskiviikkona 22.1.

Arkkipiispa Leon opetuspuhe Roomassa, 5. Moos. 16:18–20

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Kristittyjen ykseyden ekumeeninen rukousviikko on koonnut meidät yhteen, kohtaamaan toisemme ja kulkemaan hetken rinnakkain täällä ikuisessa kaupungissa, minne keskiaikaisen sananlaskun mukaan ”kaikki tiet johtavat”. Emme tyydy vain iloitsemaan kohtaamisesta, vaan tehtävämme on myös tarkastella suhdettamme Jumalaan, Luojaamme, sekä toisiimme. Tähän meitä johdattaa tämän vuoden rukousviikon 5. Mooseksen kirjasta nouseva teema tuomarien velvollisuuksista:

“Olkaa rehellisiä ja oikeudenmukaisia”.

Jo Aristoteles väitti, että ihmisillä on luonnollinen taipumus haluta hyvää. Platonille puolestaan kreikan sana dikaiosyne, joka käännetään yleensä ”oikeudenmukaisuudeksi”, oli merkitykseltään laajempi ja muistutti pikemminkin modernia ajatusta moraalista. Tätä taustaa vasten Mooseksen kirjan sanoma ”Älkää vääristäkö oikeutta älkääkä olko puolueellisia. Älkää ottako lahjuksia, sillä lahjus sokaisee viisaankin ja vääristää niiden asian, jotka ovat oikeassa. Olkaa rehellisiä, noudattakaa oikeudenmukaisuutta” (5. Moos. 16: 19-20) puhuu meille arvoista, hyveistä ja lain perusteista, joita ei vain tuomareiden, vaan myös jokaisen meidän on päivittäisessä elämässämme noudatettava.

Roomaan johtavat tiet ja roomalainen tieverkosto oli suunniteltu sotilasosastojen tehokkaaseen siirtelyyn. Näitä teitä ovat kulkeneet lukuisat valloittajat. Mitä sitten oikeudenmukaisuus merkitsee, kun se ei enää koske soturin etsimää kunniaa? Tätä kysytään niin ikään antiikin kreikkalaisessa näytelmäkirjallisuudessa, erityisesti Oresteiassa.

Oikeus kuuluu niihin eriskummallisiin asioihin, jotka huomaa parhaiten kun ne puuttuvat. Yhteiskuntiemme asenneilmastossa kannatetaan oikeudenmukaisuutta, mutta painopiste näyttää pikemmin olevan epäoikeudenmukaisuuden vastustuksessa. Nykypäivänä jonkun asian kutsuminen epäoikeudenmukaiseksi on yleinen ja voimakas tapa esittää moraalinen vastalause. Nykypäivänä lisäksi erilaiset etuoikeudet tuntuvat korostuvan voimakkaasti oikeudenmukaisuuden sijaan.

Eri aikakaudet ovat hahmotelleet erilaisia määritelmiä oikeudenmukaisuudesta. ”Oikeamielinen on yhtä kuin hänen oikeamieliset tekonsa ja oikeamieliset teot ovat hänen oikeamielisyytensä”, sanoi Mestari Eckhart, 1200–1300-lukujen aikana vaikuttanut saksalainen teologi. Keskiajalla, erityisesti Tuomas Akvinolaisen innoittamana korostettiin kardinaalihyveitä, jotka auttavat järjestämään mieliteot ja täydellistämään ne. Nykyään oikeudenmukaisuudesta on tullut osa ihmisoikeutta, jota puolestaan pidetään yleisenä humanistisena kriteerinä, joka toimii kuin Ariadnen lankakerä nykyaikaisen moniarvoisuuden sokkelossa. Mutta vaikka viisaus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja rohkeus olisivatkin moraalielämän saranat, niiden lisäksi on kolme hyvettä, joiden äärelle me tänään – Kristuksessa rakkaat veljet ja sisaret – olemme kokoontuneet; nimittäin usko, toivo ja rakkaus.

Kardinaalihyveet auttavat meitä olemaan hyviä tässä maailmassa, mutta teologiset hyveet valmistelevat meitä tuonpuoleiseen maailmaan. Niiden ansiosta voimme apostoli Pietarin sanoin (2. Piet. 1:4) jopa nähdä vilauksen tulevasta maailmasta tullen ”osallisiksi jumalallisesta luonnosta”. Tänään on lohdullista muistaa, että Daavidin Poika on paljon voimakkaampi kuin yksikään hänen aikanaan tai hänen jälkeensä eläneistä roomalaisesta tai sotajoukkojen mukana kulkeneista hallitsijoista. Roomalaiset tiet toivat Pax Romanan, roomalaisen rauhan, joka piti sodan loitolla. Jeesuksen tuoma rauha puolestaan ylittää ihmisen ymmärryskyvyn. Se on iloa, ihmisten välistä rakkautta ja huolenpitoa, välittämistä, diakoniaa ja filantropiaa. Se on tasapainoa ihmisen sisimmässä sekä ihmisen ja ulkoisen maailman suhteissa. Se merkitsee ennen kaikkea sitä, että jokaisella on ihmisarvo, olipa hän kuka tahansa tai mikä tahansa. ”Herra […] Sinä olet oikeudenmukainen – anna minun elää!” sanotaan psalmissa 119 (Ps. 119:156). Me kaikki olemme kutsuttuja yhteiseen vastuuseen yhteisestä hyvästä.

Ajatellessani Mooseksen kirjan kehotusta olla oikeudenmukainen, tulen silloin joskus miettineeksi, huomaammeko lainkaan mitä ympärillämme, ympäröivässä maailmassa tapahtuu? Millä mallilla on rehellisyys, oikeudenmukaisuus tai ihmisoikeudet? Olemmeko valmiita levittämään ne oman elämämme pöydälle arvioitavaksi? Kuinka avoin, tai kuinka suljettu ja torjuva on tuo pöytä, jonka ääressä istumme? Raamatussa sanotaan, että olemme Jumalalle synergos – eli työtoveri tai kanssatyöntekijä. Olemme Jumalan kanssatyöntekijöitä, että Hän voisi työskennellä meidän sisimmässämme ja meidän kauttamme. Kaiken mitä teemme pitää olla Jumalan työtä meissä ja meidän kauttamme, jotta ihmiset tulisivat tekemistemme ansiosta tuntemaan Jumalan, tuntemaan Kristuksen ja tuntemaan, kuinka rajoittamattomasti meitä rakastetaan, kuinka täydellisesti Jumala meitä rakastaa, ja että voisimme osoittaa tämän olemalla työkaluja Jumalan kädessä. Tällöin toimimme ja elämme varmasti oikeudenmukaisesti. Synergisyyden aste olisi näin ymmärrettynä oikeudenmukaisuuden kriteeri. Ihmiset kyllä tunnistavat, jos emme toimi synergiassa Jumalan kanssa, vaikka me antaisimme kuinka monta ateriaa hyvänsä nälkäsille. Vaikka pöytämme olisi suuri ja aina avoin, ihmiset huomaavat, ellemme tee kaikkea rakkaudesta. Ja kun hyvää tehdään ilman rakkautta, niin mittamme ei kelpaa Jumalalle, sillä vuorisaarnan sanoin: ”Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan” (Matt. 7:2–3).

Paavi Johannes Paavali II on oivallisesti sanonut, että Kirkon juuret ovat Jumalan Israelin kansalle antamassa ilmoituksessa. Paavali VI puolestaan totesi eräässä puheessaan vuonna 1968, että ”Oikeudenmukaisuuden perusta on uskonto, joka julistaa, että kaikki ihmiset ovat saman Isän lapsia ja siis veljiä”. Vuosituhansien takaa, kaukaisesta pyhästä maasta meille kantautuu edelleen psalmilaulajan innostunut ääni, joka julistaa meille Herran suuruudesta ja laupeudesta.

Päätän puheeni kuten aloitinkin, Rooman teihin viitaten. Roomalaiset tiet ovat nimittäin kantaneet paljon. Ne veivät lukuisat apostolit maailmalle, Paavalin Ateenan Areopagille, Pietarin tänne Roomaan ja Andreaksen Konstantinopoliin. Mutta kristittyinä meitä ei ole kutsuttu kulkemaan valloittajina maailmassa, vaan rakastamaan ja antamaan elämämme sen edestä. Tällaisessa tilanteessa risti ja ylösnousemus näkyvät parhaassa valossa kannustuksena ja haasteena nyt ja vastedes. Aamen.