Paavi vastasi kardinaalien kysymyksiin

Emil Anton – Vatikaani  

Paavi Franciscus on vastannut viiden kardinaalin hänelle lähettämiin kysymyksiin tai epäilyksiin (latnaksi Dubia). Vastaukset julkaistiin italiaksi 5. lokakuuta Uskonopin viraston sivulla.  

Ensimmäinen kysymys koski sitä, tuleeko Jumalan ilmoitusta tulkita uudelleen muodissa olevien kulttuuristen ja antropologisten muutosten perusteella vai pitäisikö jumalallista ilmoitusta välittää muuttumattomana sukupolvelta toiselle. Paavi vastaa, että jos ”uudelleentulkinnalla” tarkoitetaan ”tulkita paremmin”, ilmaisu on pätevä. Vaikka ilmoitus on muuttumaton ja sitova kaikkina aikoina, kirkon on oltava nöyrä ja tunnustettava, että sen ymmärtämisessä voi kasvaa ja ettei sitä koskaan voi ammentaa tyhjiin. Kirkko kasvaa myös sen ymmärtämisessä, mitä se itse on opetusvirassaan sanonut. Kulttuuriset muutokset eivät muuta ilmoitusta, mutta ne voivat antaa sytykkeen joidenkin sen aspektien ilmaisemiseksi entistä paremmalla tavalla.  

Tämä voi johtaa joidenkin opetusviran kannanottojen parempaan muotoiluun, ja näin on historiassa tapahtunut. Raamattua ja traditiota on tulkittava niin, että erotetaan pysyvä substanssi kulttuurisista ehdollistumisista. Esimerkiksi orjuuden salliminen ja tietyt naisia koskevat lausumat ovat esimerkkejä opetuksista, joita ei voi nykyään sellaisinaan toistaa. Muuttumatonta on se, mikä on pelastuksen kannalta välttämätöntä. Jo Tuomas Akvinolainen totesi, että mitä enemmän mennään yksityiskohtiin, sitä enemmän on epämääräisyyttä. Lisäksi yksikään totuuden muotoilu ei ole ymmärrettävissä ilman koko ilmoituksen kontekstia ja rikkautta.  

Toinen kysymys koski sitä, voiko samaa sukupuolta olevien liittojen siunaaminen olla sopusoinnussa ilmoituksen ja opetusviran kanssa. Paavi vastasi, että kirkolla on selvä opetus ”avioliitosta” yhden miehen ja yhden naisen välisenä purkamattomana liittona, joka on avoin lasten synnyttämiselle. Vain tätä voi kutsua avioliitoksi. Muut liitot voivat toteuttaa tätä tehtävää vain osittain tai analogisesti eikä niitä voi siksi kutsua varsinaisessa mielessä ”avioliitoksi”. Kyse on eksklusiivisesta todellisuudesta, joka vaatii oman termin. 

Tämän takia kirkko välttää kaikenlaisia riittejä tai sakramentaaleja, jotka voisivat olla ristiriidassa tämän vakaumuksen kanssa ja antaisivat ymmärtää, että kirkko tunnustaa avioliitoksi jotain, mikä ei sitä ole.  

Toisaalta ihmisten kanssa pastoraalisen rakkauden tulee läpäistä kaikki asenteemme ja päätöksemme. Totuuden puolustaminen ei ole ainoa rakkauden ilmaisu, vaan siihen kuuluu myös hellyys, ymmärrys ja rohkaisu. Emme voi olla tuomareita, jotka ainoastaan kieltävät, torjuvat ja sulkevat ulos. Siksi pastoraalisen harkitsevaisuuden tulee erotella asianmukaisesti, onko olemassa siunauksen muotoja, jotka eivät välitä väärää käsitystä avioliitosta. Kun yksi tai useampi henkilö pyytää siunausta, hän pyytää Jumalan apua, voimaa elää paremmin. Vaikka on tilanteita, jotka eivät ole objektiivisesti moraalisesti hyväksyttäviä, pastoraalinen rakkaus ei kohtele näitä ihmisiä pelkästään ”syntisinä”, koska monenlaiset tekijät voivat lieventää heidän henkilökohtaista vastuutaan ja syyllisyyttään. Pastoraalisen harkitsevaisuuden nimissä tietyissä tilanteissa tehtyjen päätösten ei tarvitse välttämättä tulla normiksi. Ei ole tarpeen, että tietty hiippakunta tai piispainkokous tai muu kirkollinen struktuuri omaksuisi jokaiseen kysymykseen viralliset proseduurit.  

Kolmas kysymys koski synodaalisuutta ”kirkon konstitutiivisena ulottuvuutena”. Paavi vastasi, että pelkillä kysymyksillään kardinaalit pyytävät paavilta tiettyä ”synodaalisuutta” palveluvirkansa harjoittamisessa. Paavin mukaan synodaalisuus on missionaarisen kirkon tyylinä ja dynaamisuutena olennainen osa kirkon elämää. Toinen asia olisi jonkin tietyn synodaalisen metodin pakottaminen kirkolle normatiiviseksi.  

Neljäs kysymys koski väitettä, jonka mukaan kirkon teologia on muuttunut siinä määrin, että pappisvihkimyksen voisivat saada myös naiset. Paavi Franciscus vahvisti, että palveluviran pappeus ja uskovien yleinen pappeus eroavat oleellisesti toisistaan, mutta niiden välillä ei ole aste-eroa ikään kuin toinen olisi vähemmän tärkeä. Johannes Paavali II ei halunnut millään lailla alentaa naisia opettaessaan ”definitiivisesti”, ettei vihkimystä voi antaa naisille. Toisaalta Johannes Paavali II sanoi myös, että pappeuden voimasta puhuttaessa liikumme ”funktion, emme arvokkuuden emmekä pyhyyden alueella” (Christifideles laici, 51). Hän sanoi myös, ettei pappeuden ”hierarkkisuutta” tule ymmärtää hallintavaltana, vaan sen tähtäyspisteenä on Kristuksen ruumiin jäsenten pyhyys. Jos tätä ei ymmärretä eikä näistä näkökulmista vedetä johtopäätöksiä, on vaikea ymmärtää, että pappeus on varattu vain miehille. Lisäksi on tunnustettava, että ”definitiivisen opetuksen” tarkkaa luonnetta ei ole vielä tarpeeksi selvästi määritelty. Kyseessä ei ole dogmaattinen määritelmä, mutta kaikkien pitää hyväksyä se. Kukaan ei voi julkisesti sanoa sitä vastaan, mutta asiaa voi silti tutkia, kuten on asian laita anglikaanien vihkimysten pätevyyden tapauksessa.  

Viides kysymys koski väitettä, että ”anteeksianto on ihmisoikeus” ja että pappien tulisi aina antaa ripissä anteeksi. Paavi myönsi, että katumus on välttämätön sakramentaalisen anteeksiannon ehto ja se implikoi intentiota olla tekemättä enää syntiä. Mutta on monia tapoja ilmaista katumusta. Joskus, kuten syvästi haavoitetun itsetunnon tapauksessa, itsensä syylliseksi julistaminen voi olla julmaa kidutusta, ja pelkkä ripille tulemisen teko on symbolinen ilmaisu katumuksesta ja Jumalan avun pyytämisestä. Paavin mukaan se, että syntiin lankeamisen toistuminen on ennalta nähtävissä, ei tarkoita, etteikö katumus tai päätös olla tekemättä syntiä olisi aito. Rippi-isien on annettava tilaa ”Jumalan ehdottomalle rakkaudelle” eikä heidän tule vaatia liian tarkkaan määriteltyjä lupauksia parannuksenteosta. Lisäksi on oltava selvää, että mikään normaaleista ripin ehdoista ei päde silloin kun henkilö on kuolemaisillaan tai kun hänen mentaaliset ja psyykkiset kykynsä ovat vahvasti rajalliset.